Kultaa ja hermoja: kävely Gustav Klimtin Wienissä

Klimtin seitsemän kasvoa: Paratiisin enkelikuoro Beethoven-friisistä (1902), Hygieia, yksityiskohta Lääketieteestä (1901), Neitsyt (1913), Koivumetsä (1903), puistokuja Kammerin linnan puistossa (1912), Suudelma (1907–1908) ja Attersee (1900).

Kultaisia enkeleitä silmät kiinni. Jumalatar, jonka käsivarren ympärille on kiertynyt käärme. Nukkuvia tyttöjä värien pyörteessä, koivunrunkoja kuolleiden lehtien matolla, järvi, joka kimaltaa kuin mosaiikki. On vaikea uskoa, että kaikki tämä on yhden miehen käsialaa, ja vielä vaikeampaa, kun hänet näkee: parrakas mies muodottomassa työtakissa, jota voisi hyvin luulla puutarhuriksi. Tapaat hänet, kissa sylissään, vähän myöhemmin tällä kävelyllä.

Gustav Klimt ei koskaan maalannut omakuvaa. Hän ei pitänyt itsestään puhumisesta ja kirjoitti niin vähän kuin suinkin pystyi. ”Olen vakuuttunut siitä, etten ihmisenä ole erityisen kiinnostava”, hän kirjoitti kerran. ”Joka haluaa tietää minusta jotain, taiteilijana, mikä on ainoa huomionarvoinen asia, katsokoon tarkkaan maalauksiani.” Olkoon niin. Ongelma on vain se, että hänen maalauksiaan on vaikea erottaa kaupungista, jossa ne syntyivät. Vuoden 1900 tienoilla Wien oli noin viidenkymmenen miljoonan asukkaan ja tusinan kielen ikääntyvän keisarikunnan pääkaupunki. Sigmund Freud kirjoitti unista, Gustav Mahler johti hovioopperaa, ja kaikki, joilla oli merkitystä, tuntuivat väittelevän samoissa muutamassa kahvilassa. Kirjailija Hermann Broch kutsui sitä myöhemmin ”iloiseksi maailmanlopuksi”. Klimt seisoi keskellä kaikkea.

Suoraviivaisen elämäkerran sijaan haluammekin viedä sinut kävelylle. Joukko osoitteita kaupungin läntisellä laidalla sijaitsevasta kylästä puutarhan ympäröimään ateljeehen Schönbrunnin linnan lähellä, ja pitkä kesäinen sivupolku Alppien järvelle. Ota lämmin takki mukaan. Wienissä voi olla kylmä.

Linzer Strasse, Baumgarten: kaivertajan poika

Klimt syntyi 14. heinäkuuta 1862 Baumgartenissa, joka oli silloin kylä aivan Wienin ulkopuolella, seitsemästä lapsesta toisena. Hänen isänsä Ernst oli Böömistä kotoisin oleva kultakaivertaja. Äiti Anna oli haaveillut muusikon urasta, joka ei koskaan toteutunut. Rahasta oli aina pulaa, ja perhe muutti yhä uudelleen.

Tämä kannattaa pitää mielessä kultaisten maalausten edessä. Klimtille kulta ei ollut ensisijaisesti ylellisyyden symboli. Se oli materiaali isän työpöydältä, jotain mitä leikataan, punssataan, kiillotetaan ja kaiverretaan. Mene aivan Suudelman lähelle, niin näet, ettei kultaa ole vain maalattu pintaan. Se on levitetty lehtikultana, siihen on tehty pintakuviota, sitä on raaputettu ja työstetty kuin metallia. Siinä näkyy käsityöläisen käsi yhtä lailla kuin taidemaalarin silmä.

14-vuotiaana hän pääsi opiskelemaan Kunstgewerbeschuleen, Wienin taideteollisuuskouluun, joka koulutti pikemminkin koristemaalareita kuin maalaustelineen ääressä työskenteleviä taiteilijoita. Hänen nuorempi veljensä Ernst seurasi häntä sinne, samoin opiskelutoveri Franz Matsch. Pian kolmikko perusti yhteisen yrityksen.

Ringstrasse: maalauksia keisarin bulevardille

Vanhan Burgtheaterin katsomo, 1888. Klimt täytti permannon yli sadalla tunnistettavalla wieniläisen seurapiirin jäsenellä. Wien Museum, Wien.

Vuonna 1857 keisari Frans Joosef määräsi vanhat kaupunginmuurit purettaviksi. Niiden paikalle nousi Ringstrasse, historiallista keskustaa kiertävä suuri bulevardi, jota reunustivat lainatyyleihin rakennetut uudet julkiset rakennukset: goottilainen raatihuone, kreikkalaista temppeliä muistuttava parlamentti, renessanssiyliopisto ja uusbarokkinen hoviteatteri. Vuosikymmenten ajan se oli Euroopan suurin rakennustyömaa, ja jokainen rakennus tarvitsi kattoja, portaikkoja ja seiniä täynnä allegorioita.

Tätä markkinaa Klimt, hänen veljensä ja Matsch päättivät palvella. He kutsuivat itseään nimellä Künstler-Compagnie, ”Taiteilijakomppania”, ja he olivat siinä hyviä: nopeita, luotettavia, akateemisesti virheettömiä. Ringin kiistaton tähti oli Hans Makart, valtavien ja teatraalisten kankaiden maalari, niin muodikas, että wieniläinen seurapiiri pukeutui ja sisusti kotinsa ”à la Makart”. Kun hän kuoli vuonna 1884, nuoret koristemaalarit olivat valmiita astumaan hänen tilalleen.

Suuri läpimurto oli uusi Burgtheater. Vuosina 1886–1888 he maalasivat sen kahden pääportaikon katot, teatterin historian antiikin Kreikasta Shakespeareen. Lontoon Globe Theatren kohtaukseen Klimt ujutti itsensä yleisön joukkoon nuorena miehenä valkoisessa röyhelökauluksessa. Ennen kuin vanha teatteri Michaelerplatzilla purettiin, kaupunki pyysi häntä vielä maalaamaan sen katsomon viimeisen kerran. Hän täytti sen todellisilla ihmisillä, lääkäreillä, näyttelijättärillä ja aristokraateilla, ja wieniläisten kerrotaan tehneen kaikkensa päästäkseen kuvaan. Maalaus toi hänelle keisarin palkinnon vuonna 1890, ja nykyään se kuuluu Wien Museumille.

Seuraavaksi vuorossa oli Kunsthistorisches Museum Ringin toisella puolella, jonne Makart oli jättänyt suuren portaikon maalaukset kesken. Vuosina 1890–1891 Komppania viimeisteli ne. Klimtin paneelit, solakat hahmot, jotka edustavat muinaisen Egyptin, Kreikan ja Italian renessanssin taidetta, ovat yhä paikallaan Kunsthistorisches Museumissa. Muista katsoa ylös.

Kuvanveiston allegoria, 1889. Nuori, akateeminen Klimt, kokonaan norsunluuta ja harmaata, kultaa vain koruissa.

Samoilta vuosilta on peräisin Kuvanveiston allegoria (1889): muusa seisoo valtavan marmoripään edessä pieni siivekäs hahmo kohotettuna kädessään, ja se on maalattu akatemian koko hiotulla taidolla. Katso hänen rannerenkaitaan ja kaulakoruaan. Kulta on jo mukana, mutta vain koruna.

Sitten, vuonna 1892, kaikki pysähtyi. Hänen isänsä kuoli heinäkuussa. Joulukuussa kuoli myös veli Ernst, 28-vuotiaana. Samana vuonna Klimt menetti vanhempansa ja läheisimmän yhtiökumppaninsa, ja sitä seurasi pitkä, hiljainen jakso. Hänestä tuli myös Ernstin pienen tyttären Helenen holhooja. Kuusi vuotta myöhemmin hän maalasi tämän profiilissa, pienenä tyttönä vaalea polkkatukka päässään, herkässä teoksessa Helene Klimtin muotokuva (1898).

Kun hän palasi töihin, hänellä ei ollut enää pienintäkään halua miellyttää ketään Ringillä. Muutoksen huomaa teoksessa Musiikki I (1895), jossa nuori nainen soittaa antiikin kitharaa sfinksin vieressä, ja allegorioissa, joita hän piirsi wieniläisen kustantajan emblemikirjaan, kuten Junius (1896), kesäkuu naisena profiilissa. Antiikki on yhä läsnä, mutta siitä on tullut outoa ja unenomaista.

Friedrichstrasse 12: kultainen kaalinpää uudelle taiteelle

1890-luvulla Wienin virallista taidemaailmaa hallitsi Künstlerhaus, konservatiivinen taiteilijayhdistys, joka hallitsi suuria näyttelyitä ja niiden mukana markkinoita. Huhtikuussa 1897 joukko nuorempia taiteilijoita erosi. He kutsuivat itseään Secessioniksi muinaisen Rooman plebeijien mukaan, jotka olivat protestina lähteneet kaupungista. Silloin 34-vuotiaasta Klimtistä tuli heidän ensimmäinen puheenjohtajansa. Hänen ympärillään olivat muotoilija Koloman Moser, arkkitehti Josef Hoffmann ja Joseph Maria Olbrich, Otto Wagnerin koulun nuori arkkitehti.

Klimtin juliste Secessionin ensimmäiseen näyttelyyn, 1898. Sensuuri pahastui Theseuksen alastomuudesta, joten hänen eteensä ilmestyi puunrunko.

Heidän ensimmäinen näyttelynsä avattiin maaliskuussa 1898 Puutarhaseuran vuokratiloissa. Klimt suunnitteli julisteen: Theseus surmaa Minotauroksen Pallas Athenen katseen alla, nuori sankari kaataa vanhan hirviön. Kukaan ei ymmärtänyt viestiä väärin. Poliisia huoletti enemmän sankarin alastomuus, joten hänen vartalonsa eteen kasvoi hyvin sopivasti puunrunko. Näyttely oli silti menestys, ja keisari itse tuli katsomaan sitä.

Athenesta tuli liikkeen suojelijajumalatar. Samana vuonna Klimt maalasi hänet uudelleen Secessionin toiseen näyttelyyn: Pallas Athene (1898), kultainen kypärä ja haarniska yllään, katse suoraan katsojassa. Oikeassa kädessään hän pitelee pikkuruista alastonta hahmoa, jolla on pitkät punaiset hiukset. Pidä häntä silmällä. Hän palaa vielä.

Muutamassa kuukaudessa Secessionilla oli oma rakennus. Olbrichin näyttelyhalli, joka valmistui marraskuussa 1898 Naschmarktin lähelle, on valkoinen kuutio, jota kruunaa noin 3 000 kullatusta laakerinlehdestä koottu kupoli. Wieniläiset nimesivät sen saman tien ”kultaiseksi kaalinpääksi”. Sisäänkäynnin yllä kulkee kultakirjaimin kriitikko Ludwig Hevesin motto: Der Zeit ihre Kunst, der Kunst ihre Freiheit. ”Jokaiselle ajalle sen taide, taiteelle sen vapaus.” Se on yhä paikallaan osoitteessa Friedrichstrasse 12, ja Secession esittelee siellä edelleen nykytaidetta.

Ryhmällä oli lehti, Ver Sacrum (”Pyhä kevät”), ja avoin ovi muuhun Eurooppaan. Muutamassa vuodessa wieniläiset näkivät Rodinia, Whistleriä, japanilaisia puupiirroksia, glasgowlaiset suunnittelijat Charles Rennie Mackintoshin ja Margaret Macdonaldin sekä vuonna 1903 suuren impressionismin katsauksen, jossa oli mukana myös Van Gogh. Makartin varassa kasvaneelle kaupungille se oli modernin taiteen pikakurssi. Wien sai myös oman versionsa art nouveausta, jota kutsuttiin nimellä Jugendstil ja joka oli aivan erilainen kuin Alfons Muchan soljuvat kaaret Pariisissa: geometrisempi, kulmikkaampi ja ankarampi. Wieniläiset suunnittelijat rakastivat neliötä niin paljon, että Hoffmannia kutsuttiin lempinimellä ”Quadratl-Hoffmann”, neliö-Hoffmann.

Universitätsring: kattomaalausten skandaali

Wienin yliopisto Ringstrassen varrella noin vuonna 1900, taustalla Votivkirchen tornit. Klimtin maalaukset oli tarkoitettu sen juhlasalin kattoon. Library of Congress.

Vuonna 1894 opetusministeriö oli tilannut Klimtiltä ja Matschilta yliopiston juhlasalin katon koristelun. Matsch otti keskipaneelin. Klimt sai kolme neljästä tiedekunnasta: Filosofian, Lääketieteen ja Oikeustieteen. Tehtävä oli yksinkertainen: näytä valon voitto pimeydestä, järjen voitto tietämättömyydestä.

Klimt toimitti jotain aivan muuta. Kun Filosofia esiteltiin Secessionissa maaliskuussa 1900, kävijät näkivät pimeän, tähtien täplittämän tyhjyyden, jonka läpi ajelehtii hitaasti alastomien ruumiiden pylväs: lapsia, rakastavaisia, vanhuksia pää käsissään, matkalla ei minnekään erityisesti. Kosmisesta usvasta nousee valtava, hämärä kasvo. Alhaalla hehkuva pää edustaa Tietoa. Järki ei voittanut mitään. Ihmiskunta vain leijui voimien kuljettamana, joita se ei ymmärtänyt.

Filosofia, ensimmäinen kolmesta tiedekuntamaalauksesta, esillä vuonna 1900. Alkuperäinen tuhoutui vuonna 1945; jäljellä on vain tämän kaltaisia valokuvia.

Kahdeksankymmentäseitsemän professoria allekirjoitti vetoomuksen sitä vastaan. Samana vuonna juuri sama maalaus voitti kultamitalin Pariisin maailmannäyttelyssä, mikä kertoo Wienistä paljon. Lääketiede, joka esiteltiin vuonna 1901, otettiin vastaan vielä huonommin: kietoutuneiden ruumiiden virta, luuranko, raskaana oleva alaston nainen ja etualalla jumalatar Hygieia, joka katsoo suoraan katsojaan käärme käsivartensa ympärillä. Asiasta keskusteltiin parlamentissa. Oikeustiede (1903) ei kuvannut Oikeutta, vaan tuomittua vanhaa miestä mustekalan otteessa kolmen naispuolisen kostottaren ympäröimänä, tuomarit pieninä ja kaukana.

Ei ole sattumaa, että Freudin Unien tulkinta ilmestyi Wienissä täsmälleen samaan aikaan, marraskuussa 1899, vuosiluku ”1900” nimiölehdellä. (Hänen asunnossaan ja vastaanotollaan osoitteessa Berggasse 19 toimii nykyään Sigmund Freud -museo.) Kaksi miestä sanoi saman asian eri kielillä: Ringstrassen järjestyksen alla ihmisiä ohjaavat halu, pelko ja unet. Wien ei ollut valmis lukemaan sitä yliopistonsa katosta.

Nuda Veritas, 1899. Maalaus kuului kirjailija Hermann Bahrille, joka oli yksi Klimtin kiihkeimmistä puolustajista. Theatermuseum, Wien.

Klimt vastasi arvostelijoilleen teoksella Nuda Veritas (1899), joka on nykyään Wienin Theatermuseumissa: Athenen kädessä ollut pieni hahmo luonnollisessa koossa. Alaston nuori nainen ojentaa katsojalle peilin, ja hänen yllään on kultakirjaimin Schillerin säe: ”Jos et voi teoillasi ja taiteellasi miellyttää kaikkia, miellytä harvoja. Monien miellyttäminen on pahasta.” Vuotta aiemmin hän oli piirtänyt hänet mustalla tussilla Ver Sacrumiin toisen moton alle: ”Totuus on tulta, ja totuuden puhuminen on loistamista ja palamista.” Juuri tuo vuoden 1898 piirros on meidän Nuda Veritas -julisteessamme. Hänen ystävänsä Hermann Bahr meni vielä pidemmälle ja julkaisi kokonaisen kirjan häntä vastaan suunnatuista solvauksista otsikolla Gegen Klimt, ”Klimtiä vastaan”. Klimtin oma toinen vastaus oli vielä röyhkeämpi: Kultakalat (1901–1902), punatukkaisia alastomia naisia leijumassa vihreässä vedessä, ja yksi heistä kääntää paljaan takapuolensa katsojaa kohti. Hän olisi halunnut antaa sille nimen Arvostelijoilleni. Vuonna 1905 taidemaalari sai tarpeekseen. ”Riittää jo sensuuri”, hän sanoi toimittajalle. Hän maksoi palkkionsa takaisin ja otti maalaukset takaisin teollisuusmies August Ledererin avulla, joka oli yksi hänen uskollisimmista keräilijöistään. Siitä lähtien hän työskenteli vain yksityisille tilaajille.

Kolmen maalauksen kohtalo oli kauhea. Toisen maailmansodan aikana niitä säilytettiin muiden takavarikoitujen teosten kanssa Schloss Immendorfissa, linnassa Ala-Itävallassa. Toukokuussa 1945 vetäytyvät SS-joukot sytyttivät linnan tuleen. Jäljellä on vain mustavalkoisia valokuvia. Joitakin 1900-luvun alun tärkeimmistä maalauksista, ja niiden värejä voimme vain arvailla. Klimtin säilynyt öljyvärillä maalattu sommitteluluonnos Lääketieteeseen antaa sentään käsityksen väreistä, joita hän ajatteli.

Takaisin Secessionissa, 1902: suudelma koko maailmalle

Secessionin jäseniä vuoden 1902 Beethoven-näyttelyssä, kuvannut Moriz Nähr. Klimt istuu nojatuolissa, ja Koloman Moser hattu päässään aivan hänen edessään.

Secessionin neljästoista näyttely vuonna 1902 rakentui yhden ainoan esineen ympärille: saksalaisen kuvanveistäjän Max Klingerin Beethoven-veistoksen, jossa säveltäjä istuu puolialastomana värillisestä marmorista tehdyllä valtaistuimella. Josef Hoffmann järjesti koko rakennuksen uudelleen sen ympärille, ja parikymmentä taiteilijaa teki saleihin teoksia. Avajaisissa Gustav Mahler johti oman sovituksensa puhaltimille yhdeksännen sinfonian katkelmasta. Ajatuksena oli kokonaistaideteos, arkkitehtuuri, kuvanveisto, maalaus ja musiikki yhtenä kokemuksena.

Klimtin osuus oli friisi, joka kulkee korkealla sivusalin kolmella seinällä, noin 34 metriä pitkä ja maalattu suoraan rappauksen päälle. Se seuraa väljästi yhdeksättä sinfoniaa. Ihmiskunta kaipaa onnea. Kultahaarniskainen ritari ottaa sen asian ajaakseen. Sitten tulevat ”Vihamieliset voimat”: jättiläinen Typhon, valtava apinamainen hirviö kiemurtelevine käärmesiipineen, hänen tyttärensä gorgonit sekä Sairauden, Hulluuden, Kuoleman, Himon ja Kohtuuttomuuden hahmot. Lopulta Runous ja Taiteet johdattavat enkelikuoroon, ja viimeisessä paneelissa alaston pari syleilee kultaisen sädekehän sisällä. Heidän yllään kulkee Schillerin Oodi ilolle -runon säe, jonka Beethoven sävelsi: Diesen Kuss der ganzen Welt. ”Tämä suudelma koko maailmalle.”

Muista se pari. Viisi vuotta myöhemmin se palaa, kultaisena.

Friisi oli tarkoitus maalata yli näyttelyn päätyttyä. Sen sijaan se irrotettiin osina ja säilyi vuosisadan yli. Pitkän restauroinnin jälkeen se palasi Secessioniin vuonna 1986, ja nykyään sen voi nähdä sitä varten rakennetussa salissa kellarikerroksessa.

Sivupolku Ravennaan: mistä kulta tuli

Vuonna 1903 Klimt matkusti kahdesti Ravennaan Pohjois-Italiaan. San Vitalen kirkossa hän näki 500-luvun mosaiikkien keisari Justinianuksesta ja keisarinna Theodorasta kimaltavan seinillä, ja hän kirjoitti kotiin ennenkuulumattoman loistokkaista mosaiikeista. Häneen teki vaikutuksen, uskomme, niiden toimintatapa: tasaisia kultapintoja ilman minkäänlaista syvyyttä, ja niiden keskellä täysin inhimilliset kasvot, jotka katsovat suoraan sinuun.

Siinä on hänen ”kultaisen kautensa” salaisuus, ja kun sen on kerran nähnyt, sen näkee kaikkialla. Klimt maalaa kasvot ja kädet kuin seurapiirien muotokuvamaalari, pehmeinä, pyöreinä, lähes valokuvamaisina. Kaikki muu, mekot, taustat, peitot ja kukat, litistyy puhtaaksi ornamentiksi: spiraaleiksi, silmiksi, shakkiruuduiksi, suorakaiteiksi, värimosaiikeiksi. Keho liukenee kuvioon, ja vain kasvot ja kädet pysyvät lihana. Kaksi maalaustapaa jakaa saman kankaan, ja niiden välinen kitka pitää katseen otteessaan.

Kulta oli ilmestynyt jo ennen Ravennaa, teoksen Judit I (1901) kaulaan: raamatullinen sankaritar puoliksi suljetuin silmin ja raskas kultainen kaulakoru, Holofernesin pää tuskin näkyvissä kuvan reunalla. Vuoden 1903 jälkeen se levisi kaikkialle. Menetelmän löytää teoksesta Naisen kolme ikäkautta (1905), jossa nuori äiti nukkuvan lapsensa kanssa seisoo kumaran vanhan naisen vieressä, ja teoksesta Fritza Riedlerin muotokuva (1906), jossa päätä kehystää suoraan espanjalaisesta hovimuotokuvasta lainattu mosaiikkisädekehä.

Vuonna 1903 Hoffmann ja Moser perustivat yhdessä rahoittaja Fritz Waerndorferin kanssa Wiener Werkstätten, ”Wienin työpajat”. He suunnittelivat kaiken, huonekalut, hopeat, korut, kirjansidokset ja kankaat, periaatteella, että modernin elämän piti olla kaunista teelusikkaa myöten. Klimt ei koskaan ollut jäsen, mutta hän oli heidän ystävänsä ja tavallaan heidän taidemaalarinsa. Waerndorfer omisti myös teoksen Toivo I (1903), Klimtin muotokuvan raskaana olevasta alastomasta naisesta, ja säilytti sitä erityisen kaapin suljettujen ovien takana, niin järkyttävä se oli aikanaan. Klimt palasi aiheeseen teoksessa Toivo II (1907–1908), jossa äiti laskee katseensa ja pieni pääkallo lepää hänen vatsaansa vasten. Hänen suurin koristeprojektinsa, marmorista, lasimosaiikista, emalista, kullasta ja puolijalokivistä tehty friisi Brysselin Palais Stocletin ruokasaliin (1905–1911), toteutettiin työpajojen käsityöläisten voimin hänen piirustustensa mukaan. Sen kuuluisin paneeli, Täyttymys, esittää jälleen syleilyä, kaikua Beethoven-friisin parista, nyt kultaisten ornamenttien vaippaan kietoutuneena. Hänen täysikokoiset työpiirustuksensa friisiä varten säilytetään MAK:ssa, Wienin taideteollisuusmuseossa.

Belvedere: Adele ja Suudelma

Adele Bloch-Bauerin muotokuva I, 1907. Neue Galerie, New York.

Menetelmän mestariteos on Adele Bloch-Bauerin muotokuva. Adele oli sokeriteollisuusmiehen vaimo, ja muotokuvan tilasi hänen miehensä Ferdinand. Se valmistui vuonna 1907 vuosien työn ja reilusti yli sadan luonnoksen jälkeen. Adelen kasvot, olkapäät ja hermostuneesti yhteen liitetyt kädet kelluvat kullan ja hopean meressä. Hänen mekkonsa on täynnä silmiä, spiraaleja ja egyptiläistyylisiä merkkejä. Osa ornamentiikasta on muotoiltu reliefiksi ennen metallilehden kiinnittämistä, joten pinta vangitsee valon kuin koru. Maalaus on tehty niin kuin kultaseppä työskentelee.

Viisi vuotta myöhemmin Klimt maalasi hänet toisen kerran. Teoksessa Adele Bloch-Bauerin muotokuva II (1912) kulta on poissa: Adele seisoo valkoisessa mekossa ja leveälierisessä hatussa vaaleanpunaisten, vihreiden ja violettien kuvioiden seinää vasten. Rinnakkain nämä kaksi muotokuvaa osoittavat, miten nopeasti hänen tyylinsä muuttui.

Ensimmäisen muotokuvan myöhempi historia on kokonainen romaani. Natsit takavarikoivat sen vuoden 1938 jälkeen ja nimesivät sen uudelleen ”Nainen kullassa” peittääkseen kuvatun naisen juutalaisen taustan, ja se riippui vuosikymmeniä Belvederessä. Vuonna 2006 Adelen sisarentytär Maria Altmann sai sen takaisin pitkän oikeustaistelun jälkeen. Samana vuonna se myytiin Ronald Lauderille 135 miljoonalla dollarilla, mikä oli silloin korkein maalauksesta koskaan maksettu hinta. Nykyään se on Neue Galeriessa New Yorkin Fifth Avenuella, museossa, joka on omistettu tämän aikakauden saksalaiselle ja itävaltalaiselle taiteelle. Sen Café Sabarsky on luultavasti lähin vastine wieniläiselle kahvilalle, jonka Manhattanilta löytää.

Suudelma (Rakastavaiset), 1907–1908. Ylä-Belvedere, Wien.

Sitten tuli Suudelma. Klimt esitteli sen ensimmäisen kerran vuonna 1908 nimellä Rakastavaiset Kunstschau-näyttelyssä, jonka hän järjesti ystäviensä kanssa sen jälkeen, kun he olivat riidan jälkeen eronneet Secessionista vuonna 1905. Samassa näyttelyssä 22-vuotias Oskar Kokoschka aiheutti ensimmäisen skandaalinsa. Itävallan valtio osti Suudelman lähes saman tien moderniin galleriaansa 25 000 kruunulla, valtavalla summalla elävästä taiteilijasta. Ministeriö, joka oli kääntänyt hänelle selkänsä yliopistomaalausten vuoksi, halusi nyt hänen kultaansa.

Katso sitä niin kuin hän sen rakensi. Kangas on täydellinen neliö, 180 kertaa 180 cm, ja pari täyttää sen kuin yksi ainoa kultainen pylväs. Miehen viitta on täynnä kovia mustavalkoisia suorakaiteita. Naisen viitta on täynnä ympyröitä ja kukkia, pehmeä ja värikäs. He polvistuvat kukkaniityn reunalla, joka yksinkertaisesti loppuu, ja jos katsot naisen jalkoja, näet varpaiden kaartuvan reunan yli. Naisen silmät ovat kiinni. Miehen kasvot ovat piilossa. Antautuuko nainen vai kääntyykö hän pois? Klimt ei kerro, ja tuo monitulkintaisuus on suuri osa syytä siihen, ettei maalaus koskaan vanhene.

Suudelmaa on painettu kaikkeen sateenvarjoista jääkaappimagneetteihin, joten on helppo unohtaa, miten outo se on. Sen näkeminen Wienin Ylä-Belvederessä korjaa asian. Kulta muuttuu, kun liikut. Läheltä se on epätasainen, täplikäs ja naarmuinen. Muutaman askeleen päästä se hehkuu.

Michaelerplatz: mies, joka vihasi ornamenttia

Kaikki Wienissä eivät rakastaneet kultaa. Noin vuonna 1910 arkkitehti Adolf Loos piti esitelmän, jonka otsikko oli tarkoitettu provosoimaan: ”Ornamentti ja rikos”. Koristelu, hän väitti, tuhlasi työtä ja materiaaleja, ja nykyihmisen olisi pitänyt kasvaa siitä ulos. Todistaakseen väitteensä hän rakensi Michaelerplatzille, aivan keisarillista palatsia vastapäätä, talon, jonka julkisivu oli liikekerrosten yläpuolella täysin koristeeton. Wieniläiset kutsuivat sitä ”taloksi ilman kulmakarvoja”, koska sen ikkunoissa ei ollut koristeellisia kehyksiä. Legendan mukaan Frans Joosef vältteli niitä Hofburgin ikkunoita, jotka avautuivat sitä kohti.

Siinä on Wien vuoden 1900 tienoilla pähkinänkuoressa. Muutaman kadun päässä toisistaan Klimt peitti kankaita kullalla, Loos julisti ornamentin rikokseksi, Freud purki unia osiin ja Arnold Schönberg harmoniaa. Kaupunki väitteli loistavasti itsensä kanssa, ja se on yhä sama väittely, jota käymme muotoilusta tänäkin päivänä.

Mariahilfer Strasse: Emilien salonki

Klimt ja Emilie Flöge Atterseen rannalla vuonna 1909, kuvannut Heinrich Böhler. Emiliellä on yllään yksi niistä väljistä, korsetittomista ”reformipuvuista”, joita hän puolusti.

Jos joku oli Klimtin elämän keskipisteessä, se oli Emilie Flöge. Hän oli Klimtin veljen Ernstin vaimon nuorempi sisar, joten he olivat tunteneet toisensa Emilien teinivuosista asti. Vuonna 1904 hän avasi sisartensa kanssa muotitalon, Schwestern Flögen, Mariahilfer Strasselle, Wienin vilkkaimmalle ostoskadulle, tiloihin, jotka Wiener Werkstätte oli sisustanut. Siitä tuli nopeasti yksi kaupungin tyylikkäimmistä osoitteista.

Klimt oli maalannut hänet kokovartalokuvaan jo vuonna 1902. Korkeassa ja kapeassa teoksessa Emilie Flögen muotokuva hänen mekkonsa liukenee sinisiksi ja kultaisiksi kiemuroiksi, ja vain kasvot ja kädet pysyvät realistisina. Hän ei kuulemma itse pitänyt siitä kovin paljon.

Emilie puolusti ”reformipukua”, väljiä ja laskeutuvia vaatteita, joita käytettiin ilman korsettia. Klimt jakoi innostuksen. Hän valokuvasi Emilien näissä puvuissa, joista joidenkin suunnittelussa hän luultavasti oli mukana, ja hänen oma työtakkinsa oli itse asiassa miesten reformipuku: ei kaulusta, ei vyötä, ei mitään kiristävää. Muoti kulkee läpi hänen tuotantonsa. Teoksessa Nainen hatussa ja höyhenpuuhkassa (1909) nainen katoaa melkein valtavan mustan hatun ja tumman turkin taakse, ja näkyviin jäävät vain silmät ja kalpea poski.

Gustav Klimt ateljeensa puutarhassa osoitteessa Josefstädter Strasse 21, kuvannut Moriz Nähr toukokuussa 1911. Hän työskenteli tässä pitkässä työtakissa lähes joka päivä.

Olivatko he rakastavaisia? Kukaan ei tiedä. He eivät koskaan menneet naimisiin eivätkä asuneet yhdessä. Klimt asui koko ikänsä äitinsä ja naimattomien sisartensa kanssa, ja hän sai useita lapsia malleille, jotka poseerasivat hänelle. Emilie kuitenkin säilytti noin neljäsataa korttia ja kirjettä, jotka Klimt oli hänelle lähettänyt, joskus useita päivässä, enimmäkseen säästä, terveydestään ja siitä, mitä oli syönyt lounaaksi. Kun hän lyyhistyi vuonna 1918, hänen ensimmäiset sanansa olivat kertoman mukaan: ”Kutsukaa Emilie.”

Attersee: neliön muotoisia kesiä

Kammerin linna Atterseen rannalla III, 1910. Kuten lähes kaikki hänen maisemansa, se on maalattu neliön muotoiselle kankaalle. Ylä-Belvedere, Wien.

Vuodesta 1900 lähtien Klimt vietti lähes joka kesän Flögen perheen kanssa Atterseellä, pitkällä, syvällä ja voimakkaan vihreällä järvellä Salzkammergutissa, muutaman tunnin junamatkan päässä Wienistä länteen. Hän souti, ui ja käveli metsissä työtakissaan, mikä toi hänelle paikallisen lempinimen ”Waldschrat”, metsänpeikko. Ja hän maalasi maisemia, elämänsä aikana noin viisikymmentä, lähes kaikki neliön muotoisia.

Hänen menetelmänsä oli epätavallinen. Hän rajasi aiheensa etsimen läpi, joka oli pala kartonkia, johon oli leikattu neliön muotoinen reikä, ja joskus teatterikiikarin tai kaukoputken läpi. Vaikutelma muistuttaa teleobjektiivia: etäisyydet litistyvät, taivas katoaa, ja linnasta, hedelmätarhasta tai järven pinnasta tulee litteä täplien ja siveltimenvetojen kudos. Näissä maalauksissa ei ole ihmisiä eikä juuri horisonttiakaan. Ne ovat rauhallisinta, mitä hän koskaan maalasi, paikka, jossa hänen tuntee vihdoin hengittävän ulos.

Aivan ensimmäinen syntyi jo edellisenä kesänä, vuonna 1899, Gollingin lähellä Salzburgin seudulla: Hiljainen lampi, tyynen ruskean veden pinta ja tummia puita. Sitten itse Attersee. Attersee (1900) on melkein pelkkää vettä, sinisen ja vihreän neliö kapealla rantakaistaleella. Järvenranta ja koivut (n. 1901) asettaa kaksi valkoista runkoa tummaa järveä vasten. Metsässä Pyökkimetsä I (1902) ja Koivumetsä (1903) muuttavat runkojen rivit pystyraidoiksi lehtimaton yllä, kun taas Lähestyvä ukkonen (Suuri poppeli II) (1903) seisoo tummana lähestyvää myrskyä vasten.

Sitten tulevat puutarhat ja hedelmätarhat, maalattuina niin läheltä, että ne täyttävät koko neliön: Päärynäpuu (1903), Ruusupensaat puiden alla (1905), teosten Maalaispuutarha (1905–1907) ja Maalaispuutarha ja auringonkukat (1907) kukkapenkit, teoksen Unikkoniitty (1907) punaiset täplät sekä Auringonkukka (1907–1908), yksittäinen kukka, joka seisoo kuin ihminen pitkässä vihreässä mekossa. Noin vuonna 1908 hän löysi Kammerin linnan veden äärellä. Ensin hän maalasi sen kaukaa teoksessa Vesilinna (1908–1909), ja sitten hän tuli joka kesä hieman lähemmäs, aina portille johtavalle puukujalle (1912) saakka. Puisto (n. 1910) on pelkkä lehvistön seinä, ja Maalaistalo Buchbergissa (1911) kätkee talon hedelmätarhansa taakse.

Vuonna 1913 hän vietti kesän sen sijaan Gardajärvellä ja toi sieltä mukanaan kukkien täyttämän teoksen Italialainen puutarhamaisema ja teoksen Cassonen kirkko sypressit. Palattuaan Atterseelle hän maalasi kylän teokseen Litzlberg Atterseen rannalla (1914–1915) ja Weissenbachin lähellä valoisan teoksen Puutarhamaisema ja kukkula (1916).

Kodin seinälle ne ovat myös, rehellisesti sanottuna, aliarvostettuja. Neliön muotoisessa Klimt-maisemassa on kultaisten maalausten väri ja kuviointi, mutta ilman draamaa.

Jos vierailet järvellä, Klimt Foundation ylläpitää siellä pientä Klimt-museota Atterseellä, ja rantapolku vie paikkoihin, joihin hän pystytti maalaustelineensä.

Feldmühlgasse 11: viimeinen puutarha

Kuolema ja elämä, aloitettu vuonna 1910 ja muokattu vuoteen 1915 asti, jolloin Klimt maalasi alkuperäisen kultataustan yli. Leopold Museum, Wien.

Noin vuonna 1911 Klimt siirsi ateljeensa pieneen taloon, jossa oli suuri puutarha, Hietzingiin lähelle Schönbrunnin linnaa. Useimpina aamuina hän käveli linnanpuiston vieressä kukkulalla sijaitsevaan Tivolin meijerikahvilaan syömään runsaan aamiaisen, ja sitten hän työskenteli koko päivän ateljeessa japanilaisten puupiirrosten ja kiinalaisten kaapujen keskellä, puutarhan kukkien kasvaessa ikkunoihin asti. Talo on yhä pystyssä, ja siellä voi vierailla nimellä Klimt Villa.

Hänen myöhäistyylinsä etääntyi kullasta. Maalaukset muuttuivat vaaleammiksi, täyteläisemmiksi ja värikkäämmiksi, täynnä aasialaisista tekstiileistä lainattuja kuvioita. Kuolema ja elämä näyttää käänteen: toisella puolella irvistävä luuranko tummassa, risteillä koristellussa kaavussa, toisella kasa kaikenikäisiä nukkuvia ihmisiä kukallisiin peittoihin kietoutuneina. Teos voitti ensimmäisen palkinnon Rooman kansainvälisessä näyttelyssä vuonna 1911. Muutamaa vuotta myöhemmin Klimt maalasi kultataustan yli tummalla, vaimealla sävyllä. Syytä emme voi todistaa, mutta kun Eurooppa oli silloin jo sodassa, yhteyttä on vaikea olla näkemättä. Teoksen voi nähdä Wienin Leopold Museumissa.

Muutos oli alkanut vielä aiemmin, teoksessa Judit II (1909), jossa sankarittaresta on tullut jännittynyt hahmo, jonka kädet ovat kuin kynnet ja jossa kultaa ei juuri ole. Teoksessa Neitsyt (1913) nukkuvat tytöt kasautuvat violetin, vaaleanpunaisen ja oranssin pyörteeseen. Wienin varakkaat perheet tulivat nyt Hietzingiin teettämään vaimojensa ja tyttäriensä muotokuvia näiden uusien kuvioiden eteen: Mäda Primavesi (1912–1913), yhdeksänvuotias tyttö tukevasti kukkamatolla; Elisabeth Lederer, hänen suurten suojelijoidensa tytär, valkoisessa hunnussa pienten kiinalaisten hahmojen sinistä maailmaa vasten; Friederike Maria Beer (1916) Wiener Werkstätten silkkitakissa korealaisesta maljakosta lainatun taistelukohtauksen edessä; Johanna Staude (1917) Wiener Werkstätten kankaasta ommellussa puserossa, turkiskaulus kaulassa ja kirkkaan oranssi tausta takanaan.

11. tammikuuta 1918 Klimt sai aivohalvauksen. Osittain halvaantuneena hänet vietiin sairaalaan, jossa hän sairastui keuhkokuumeeseen, luultavasti Euroopan yli pyyhkineen influenssaepidemian vuoksi. Hän kuoli 6. helmikuuta 1918, 55-vuotiaana. Egon Schiele, hänen nuori ihailijansa, piirsi hänet kuolinvuoteella. Ennen vuoden loppua myös Otto Wagner, Koloman Moser ja Schiele itse olivat kuolleet, ja marraskuussa Habsburgien keisarikunta lakkasi olemasta. Vuoden 1900 Wien ei hiipunut hitaasti. Se päättyi, lähes kerralla, vuonna 1918.

Klimtin ateljee Feldmühlgassella pian hänen kuolemansa jälkeen, kuvannut Moriz Nähr. Kaksi keskeneräistä maalausta on yhä maalaustelineillä: Morsian ja Nainen ja viuhka. Itävallan kansalliskirjasto.

Muitakin kankaita jäi kesken, ja ne kuuluvat koskettavimpiin asioihin, joita hän maalasi: Aatami ja Eeva (1917–1918), kalpea Eeva seisomassa varjoisan Aatamin edessä; Vauva (Kehto) (1917–1918), pikkuruiset kasvot värikkäiden peittojen vuoren huipulla; sekä Amalie Zuckerkandlin ja Maria Munkin muotokuvat, joissa piirros näkyy yhä maalin alta. Jopa hänen myöhäisteoksensa ovat kokeneet seikkailuja. Naisen muotokuva (1916–1917) varastettiin galleriasta Italian Piacenzassa vuonna 1997, ja se löytyi vuonna 2019 piilotettuna saman museon ulkoseinän onkaloon.

Nainen ja viuhka, toinen noilla maalaustelineillä olleista kankaista, myytiin huutokaupassa Lontoossa vuonna 2023 yli 85 miljoonalla punnalla, mikä on ennätys Euroopassa myydylle taideteokselle. Epäilemme, että kissaa sylissään pitänyt mies olisi kohauttanut olkapäitään ja lähtenyt aamiaiselle.

Klimtin kanssa eläminen

Klimt on nykyään kaikkialla, joten varsinainen kysymys ei ole, ripustaako hänet, vaan miten hänet ripustaa hyvin. Muutama ajatus meiltä.

Kulta käyttäytyy huoneessa eri tavalla kuin ruudulla. Kultainen Klimt-juliste näyttää lämpimimmältä pehmeässä ja matalassa iltavalossa, joten makuuhuone tai lampuin valaistu olohuone on sen luonnollinen paikka. Anna sille tilaa: yksi vahva kultainen kuva rauhallisella seinällä tekee enemmän kuin kolme vierekkäin ahdettua. Suudelma (yksityiskohta) -julisteemme lähestyy kahta kasvoa ja käsiä, maalauksen inhimillistä osaa, joten se pysyy intiiminä eikä pröystäilevänä. Jos haluat koko kultaisen pylvään kukkaniitystä sädekehään, valitse mieluummin koko sommitelma.

Jos pidät enemmän hillitystä Klimtistä, palaa varhaisiin vuosiin. Kuvanveiston allegoria esittelee akateemisen maalarin ennen Secessionia, kokonaan norsunluuta, harmaata ja pehmeää ihoa, vain hitunen kultaa koruissa. Se sopii kauniisti työhuoneeseen tai eteiseen, ja siitä riittää puhetta, koska useimmat eivät tunnista sitä Klimtiksi.

Neliön muotoisten maisemien kanssa on helpointa elää. Attersee tai Hiljainen lampi tuovat rauhaa makuuhuoneeseen tai kylpyhuoneeseen, Koivumetsä antaa olohuoneelle rytmiä, ja myöhäinen, värikäs Vauva (Kehto) on iloinen valinta lastenhuoneeseen.

Ja jos suunnittelet tämän aikakauden ympärille tauluseinää, yhdistä Wien ja Pariisi. Ripusta Klimt art nouveau -julisteidemme kaarevien naisten viereen, niin Jugendstilin ja art nouveaun ero näkyy heti: toisella puolella neliöitä, toisella kaaria.

Katso tarkkaan

Työtakkinen mies, kissa sylissään, kasvoi isänsä kaiverrustyökalujen keskellä, maalasi kattoja keisarille, riitautui yliopiston kanssa ja voitti lähtemällä, teki bysanttilaisesta kirkosta modernin tyylin ja vietti kesänsä siristellen järvelle teatterikiikarin läpi. Hän ei jättänyt jälkeensä juuri sanoja. Hän jätti maalaukset, juuri niin kuin oli sanonut.

Jos haluat syventyä aiheeseen, Klimt Foundationin ylläpitämä Gustav Klimt Database luetteloi hänen maalauksensa, piirustuksensa, kirjeensä ja valokuvansa, ja Google Arts & Culturen Klimt vs. Klimt antaa zoomata hänen kankaisiinsa paljon lähemmäs kuin yksikään museovartija sallisi.

Ota hänet siis sanastaan, ja katso tarkkaan. Löydät kaikki hänen teoksistaan tekemämme julisteet Klimt-kokoelmastamme, jota kasvatamme edelleen. Valitse se, joka pitää katseesi pisimpään, ja vie kotiisi vähän Wienin kultaa.